Illalla se sitten viimein nousi, kuume. Harvemmin sitä on iloinen siitä, että kuume nousee, mut mä olin. Tietääpä et elimistö on puolustuskannalla. Olo oli kyllä karsee, mut aika harva sitä kuumeessa on hehkeenä. Minä, jolla on aina kuuma, menin nukkuun yöpuku, villasukat ja villatakki päällä ja silti oli kylmä. Yöllä havahduin olkkarista, olin kattelemassa ikkunasta ulos, se mitä sieltä yritin katella, jäi epäselväksi. Otin buranaa, ku pää oli räjähtämispisteessä ja menin nukkuun. Jossain vaiheessa tajusin, et isäntäki oli lähteny töihin, ei mitään mielikuvaa millon. Mun oma kello herätti 6.45, oli aika lähtä herättään muksut aamupalalle ja kouluun. Ekat kolme sain koulutaipaleelle ennen kaheksaa, sitten vaivuinkin koomaan sohvalle. Sitten mun puhelin herättää, tasan kaheksalta. Säikähin ihan älysti, sitte tajusin, et parempi soittaa nyt päivystykseen, jos meinaan joskus ajan saada. Hoitaja laittoki mut suoraan lääkärille ja aika oli 8.30 kysäsi et kerkiätkö siihen, kyllä vaan vastasin. Herätin sen vanhimman lapsen ja tuumasin, et äiti lähtee lääkäriin. Sitte soitin isännälle ja kiitin, ku oli laittanu mulle kellon herättään, että tajuaisin soittaa päivystykseen. Ei se mitään kelloa ollut laittanu herättään, omituista... mä oon varmaan sen ite laittanut silloin yöllä, ei vain oo mitään mielikuvaa koko asiasta. Mä oon ollut aina semmonen hourailija, ku oon kuumeessa, näköjään ei tuo ikä tuo yhtään parannusta asiaan. Onneksi en ollu lähteny ulos haahuileen, siellä oli varsinanen koiranilma yöllä, vettä tuli ihan kaatamalla.

Eskarilainen koteutu koulusta, minä pötköttelin sohvalla ja torkuin. Siihen se poika köllähti viereen, silitteli poskesta ja hiuksista ja tuumas nuku vaan äiti rakas, mää huolehin susta. Oot mailman paras äiti, siinä me sitten pötköteltiin, poika piti kädestä ja vähä ajan päästä haki mulle vettä ja kuori mandariinin. Kyllä ne lapset osaa <3