Kyllä sitä osaakin pieni ihminen olla tyytyväinen itseensä. Tänään perustiistairumba ilman töitä, Eli kerkesin kuskaan muksuja harrastuksiin. Aamulla kävimme pojan kanssa pyöräileen kuutisen kilometriä, hyvinkin kuraisella peltotiellä, poikaaki nauratti, ku rattaat oli niin kurasia, pyörät oli pakko pestä lenkin jälkeen. Niin ja edellisestä kerrasta oppineena laitoin lahkeensuihin pyykkipojat!

 

 

 Jo aamulla oli semmonen fiilis, että tästä tulee tukkahevipäivä, korvamatona soi semmosia kappaleita, ettei toista. Iltahärdelliin varustauduin juoksutaminein. Siinä tyttöjen treenihallin pihalla oli pakko vielä spotifyhyn tehä uus juoksulista, ja kyllä nimenomaan siitä tukkahevistä. Mulla oli siinä tunnin verran aikaa käydä kiertään yks lenkki, minkä ehtii vallan mainiosti käydä, niin minä lähin juokseen. Jossakin vaiheessa hoksasin, et taijanpa juosta nopeammin ku  ikinä. En tiiä johtuko se siitä, että jaloissa oli kompressiohoust vai siitä, että korvissa raikas kunnon tukkahevi, reippaalla temmolla, niin johan sitä kirmas vauhdikkaasti. Tai ainakin oman mittapuun mukaan. Ja niin siinä kävi, että lenkki tuli juostua nopeammin, ku aikasemmin ja vähänkö olin tai olen itteeni tyytyväinen!  Luureissa raikas se tukkahevi ja fiilis oli vähintäänkin mää pystyn melekeen mihin vaan. 

Siinä lenkin aikana tuli mieleen, että ei tästä ole kovinkaan kauaa, kun minä en juossut metriäkään, lyllersin vain kävellen, en siis tiennyt mistä jäin paitsi. Lisäksi ennen en edes kuvitellut juoksevani missään ihmisten ilmoilla, enkä edes haaveillut siitä juoksemistakaan tai, että pystysin/jaksaisin juosta parikin tuntia kerralla. Eli oon minä ainakin jossain kehittynyt.  Huomasin tänään myös yhden toisen jutun, liikkuvuus on parantunut, tietyt liikkeet sujuvat huomattavasti paremmin, ku ennen. Toki sillä pienentyneellä mahavarustuksella voi olla myös asian kanssa jotain tekemistä.

Mää sain tänään uuden lelun...

Tämäkin asia pistää jo hymyilyttään :) Tänään oli hyvä päivä!