Lylleröpyllerön matkan alkaa

 

 

Jep, minä se oon, Maarit, se  iloinen, pieni, pyöreä ja joka puhuu enemmän, kuin tienaa. Tämä oli minun oma määritelmä itsestäni hyvin pitkän aikaa. Jossain vaiheessa tai noh, oikeastaan aina, tää määritelmä otti päähän ihan älyttömästi. Tää kuva on loistava motivointikuva mulle, tähän en halua palata, kynsin hampain ja läpi vaikka harmaan kiven aion saada/päästä siihen terveeseen olotilaan. Oon pitänyt aina liikumisesta, olen lenkkeillyt, uinut käynyt salilla ja hiihtänyt. Uskokaa tai älkää, tehnyt sitä oikeasti monta kertaa viikossa. No mitenkä ihmeessä näytän tuolta, sitä oon kuulkaa kysynyt itseltäni varmaan miljoona kertaa, vastaus: monien pienien ja isojen asioiden summa. En syytä raskauksia, koska lukuun ottamatta ensimmäistä raskautta, laihduin reippaasti muiden raskauksieni aikana, mutta lihoin aina imetysaikana kilot takaisin. Oon siis varsinainen vastarannan kiiski, joka menee takapuoli eellä puuhun, kun sehän ois liian helppoa kiivetä sinne oikeinpäin :D Väitän, että jumalaton univaje useamman vuoden ajan, liian vähäinen ruoka, väärällä rytmillä, kilpparit ja se suklaa.

 

Mä oon myös jojoilija, tosin muutaman kilon sijaan jojoilen sen 10-15 kg, riippuen paljonko oon saanut tiputettua, ennen kuin paino alkaa taas nousta. Yleensä oon laihduttanut aina vähentämällä ruuan määrää, mut en koskaan ajatellut sitä ateria rytmiä tai en kerinnyt ajatteleen. Muksuille kyllä kerkesin ruuat laittaa ajallaan, mutta oma syöminen oli vähä niin ja näin, ei mun tarvi ja jaksaa sitä ilmankin. Kyllähän sitä jakso päivän pelkällä aamupalalla ja illalla, kun oli saanut muksut nukkumaan, oli ihan kiva syödä sitä suklaata.  Jossain vaiheessa, jonkin tissitakiaisen aikana kattelin telkkarista biggest looseria, ihmettelin ja haaveilin, että kyllä minä vielä joku päivä repäsen. Kaverini kanssa vitsailtiin, että me tarvittas semmoinen Gillian ruoska kädessä huutaan meille, että jaksaa, jaksaa, painaa, painaa. Sitten myös semmoinen suklaaholisteille tarkotettu ryhmä ois ollu passeli myös, sokeririippuvuutta kun on havaittavista.

 

Viimeisten 10 vuoden aikana oon laihduttanut aina kun se on ollut mahdollista, laihduttaminen on mennyt suunnilleen näin. Paino tippuu sen 8-12 kg, sitten tulee stoppi, mitään ei tapahdu suuntaan taikka toiseen muutamaan kuukauteen. Ei yhtään mitään vaikka liikut, hypit, muriset, itket ja karjut. Ja sitten tapahtuu sille painolle, se alkaa nousta, eikä muuten nouse mitään pikku vauhtia, vaan se on kuukausi, puoli toista ja kaikki menetetyt rasvakilot ovat tulleet takaisin. Voi luoja, sitä tunnetta, kun nouset puntarille ja se näyttä mitä näyttää. Siinä vaiheessa mitkään ärräpäät ei helpota sitä oloa ja itseinhon määrää. Tulee se fiilis, et miksi pirussa mä tätä teen, kun se aina päättyy näin. Mut sitten katon muksujani, siinä on mulla 4 hyvää syytä, miksi! Mä haluan olla terve, haluan näyttää muksuilleni, että jaksan, pystyn ja voin. Ja HALUAN OLLA ÄITI VIELÄ MONTA VUOTTA! Haluan, että voin olla myös joskus vanhana mummu, joka kirmaa varpaisillaan lastenlasten kans pitkin kenturaa. Mun ei tarvi olla pieni nollakokonen nainen, oon nähnyt itseni myös sellasena, ja se oli kuulkaa julmetun ruma näky. Kurvit kohilleen, niin se on siinä :)

 

Tuo yllä oleva kuva on otettu elokuussa 2012 ja se sai aikaa taas sen, että aattelin jaksaa yrittää jälleen. Lokakuussa 2012 sain kaverinikin houkuteltua liikkuun ja muutaki. Toimi tosi hyvin, mun kohalla sinne helmikuulle  saakka ja sitten se paino taas rysähti takasin. No ei siinä mitään, mä osaan olla äärimmäisen jääräpäinen ihminen, joten alku ketutuksen jälkeen homma jatku, mut tuloksia ei tullu. Onneksi kaverilla meni huomattavasti paremmin ja se on oikeesti hieno juttu. Toukokuussa 2013 haastoin oman mieheni, 3 viikkoa Jutalla eikä herkkupäiviä yhtään. Isäntä siinä vitsaili, että ei usko mitään tapahtuvan, mutta toisin kävi. Isännältä lähti 6 kg ja mulla noin 4 kg. Se homma vei sitten isännänkin, se sai tiputettua ylimääräset pois. Hän alkoi liikuun ihan säännöllisesti. Ostin isännälle ihan oman pyörän, ettei tarvi mun ruosteen raiskaamalla HH:sta ostetulla maastopyörällä ajella. Isännän liikumiset oli ollut hyvin epäsäännöllistä, mutta startin jälkeen se homma lähti käsistä, jopa niin hyvin, että isäntä juoksi syksyllä 10 km ja painoa oli tippunut 12 kg. Mä sanoinki, et perustan ryhmän, laihdu Maaritin kans, ku sain kavereita kannustettua liikkumaan ja heillä painonpudotus onnistuu hyvin :D

 

Silloin keväällä opettelin syömään 5 ateriaa päivässä ja säännöllisin ajoin. Se oli vaikeinta mitä oon ikinä tehnyt, sillä mun ruokailurytmit olivat mitä sattuu, annos koot oli ollut aivan liian pieniä, joten siinäkin riitti opeteltavaa. Liikunta pysyi kävelynä, uintina, pyöräilynä ja kuntosalilla käynteinä. Paino ei vaan tippunut, ei sitä tullut lisääkään. Ja sehän otti päähän, no muutama kuukausi meni taas ja sitten puntarilla näkyvät numerot vaan kasvoivat ja kasvoivat. Jouluun mennessä nostin kädet ylös, tuli sellanen teinifiilis ja olo, asenne oli IHAN SAMA, WHAT EVER. Mitä lähemmäs kevättä päästiin, sitä enemmän otti päähän. Seurailin FB:stä kaikkia crossfit juttuja ja muita vastaavia. Mut aattelin, että täytyy olla ihan terästä, että uskaltaa moiseen lähtä. Enhän mää saa edes yhtä leukaa vedettyä :D ja lyllerön pyllerönä hyllyn jossain tangolla ja nauran itteni kipeeksi eikä se hyllyminen lopu ikinä:D

 

Sitten näkyi Liikunnan ja Ravinnon sivuilla, että sinne etsittiin koekaniineja extreme kurssille. Ensin olin, että vau, tuonne heti välittömästi, mun juttu ihan varmasti! Sitten iski paniikki, enhän mää voi, tämmöinen lyllerö pyllerö, mähän kuolen sinne ihan varmasti. Mun kaveri sai mut kuitenkin lähteen kokeilemaan ja se oli paras päätös ikinä.

                                         

Lähtötilanne 19.5.2014                                                                         Eka treenin jälkeen  

Ekat treenit hirvitti, Ninalle sanoin, että varmaan kuolen, mut samoilla fiiliksillä oli varmasti moni muukin liikkeellä. Pakko sanoa, mä en oo ikinä nähnyt yhtä paljon puuskuttavia, punaisia ja hikisiä naisia samassa tilassa. Olihan sinne extreme-ryhmään eksynyt kyllä muutama rohkea mieski, pointsit heille! Ja olihan se treeni, hiki virtas ja syke nousi, ei mitään mummu jumppaa. Ja mää niin tykkäsin, olin suorastaan taivaissa (mulla on tieten pienoinen endorfiini koukku olemassa). Ensinnäkin selvisin ekasta tunnista, vaikka se pelottikin ja toisekseen, kun tekee ryhmässä, niin vaistomaisesti pistää itteensä likoon aina vähän enemmän. Jaksaa, jaksa, vielä neljä kuului Ninnin vakaa komento ja porukka kyykkä, hyppi, punnersi. Olihan siellä myös liike, jota mä en vaan saanut tehtyä oikeen, selinmakuulta kyykkyyn, hyppy ylös ja kyykyn kautta takaus alas. Voittako kuvitella, kun minä lyllerön pyllerö, yritin sieltä selinmakuulta ylös, mähän jäin jumittaan mahan kohilta, ei vaan noussu suoraan :D  ärsytti aivan simona, sitte alko huvittaan kun aloin miettiin miltä se näyttää,  lopulta tyydyin vaan keinumaan kuppiasennossa. Mun asenne tähän extremeen oli semmonen, että täysillä mennään, lipsuta ei, ei mistään, ei siitä ruokavaliostakaan. (toki se ruokavalio, oli jo valmiiksi melkein sellanen.) Tää extremekurssi sattu sellaseen aikaan, että oli lakkiaisia, valmistujaisia, synttäreitä. Pöydät notku herkkuja ja hyvää ruokaa. No mitäpä teki Maarit, en syönyt yhtään mitään ylimääräistä, otin omat eväät mukaan. 3 viikkoa, se on lyhyt aika, olla ilman herkkuja. Ja kolmen viikon aikana se kroppa tottuu, eikä mieli ees tee herkkuja. Ekan viikon aikana oli kuitenkin havaittavissa pienoista hiilarikrapulaa, pää oli kipee. Treenit tuntuivat, jalat lauloivat hoosiannaa kovaa ja korkeelta, kipeitä lihaksia löytyi sellaisista paikoista, joita en tiennyt edes olevan olemassakaan.  Toisen viikon aikana asiat olivat jo toisin. Ja ei ollut mitään vaikeuksia saada illalla unenpäästä kiinni, mä sammuin, ku saunalyhty, joskus jopa aikasemmin, kun muksut.

 

Tän Kurssin aikana ylitin itteni monta kertaa, kohtasin pelkoja ja selätin ne. Se crossfit, ja kaikki sen muodot. Mä uskaltauduin myös meneen kurssin aikana Hannun vetämään ulkoextremeen (crossfittiä), se on ihan käsittämättömän hieno juttu. Meitä oli siinä rivissä monta ja kaikki vähän tuumaili, että mihinkähän sitä ollaan päämme pistetty. Hannu tuli, treeni alkoi, kyykyä hyppyä, punnerrusta burpeeta ja sitten se mun suuri peikko, juokseminen. Tai siis julkijuokseminen, tarkotan tällä, sitä muitten edessä/läsnä ollessa tapahtuvaa juoksemista. Siinä vaiheessa kun Hannu tuumas, että seuraavassa patterissa hypätään korokkeelle ja sitten juostaan 200 m ja sama uudestaan 3 kierrosta, eka asia mitä tuli mieleen, ei helekkari, minä en ala, en tee!! Voinko vajota maan alle? No, en voinut, niinpä otin itteäni niskasti kiinni ja ajattelin, et saamari olokoon. Niinpä minä polkasin ylpeyteni viimeset rippeet maan rakoon ja juoksin, juoksin vaikka läskit ja tissit heilu puolelta toiselle ja mielessä näkyi kuva jättisuuresta, ylipainoisesta tukka putkella menevästä sarjakuvahahmosta, joka juoksee niin lujaa, että läskit estävät näkyvyyden heiluntansa vuoksi, juoksin vaikka vauhti ei päätä huimannut ja lyllersin viimeisenä maaliin.  Sen jälkeen teki mieli tanssia, tanssia, koska uskalsin, tanssia, koska vähät välitin mielikuvasta, mitä aivoni yrittivät mulle syöttää, vähät välitin hyllyvistä läskeistä ja uskalsin juosta vaikka ympärillä oli ”tuijottavia” silmiä. Oikeesti voittaja fiilis, ”tulin voittamaan, en anna mikään seisoo tiellä, jippikayjei-hei-hei, sä tsiigaat voittaa”, biisi soi päässä treenin jälkeen.

 

 Ei tuolla ulkoextremessä olla myöskään sokerista tehtyjä. Erään kerran sitä vettä sato ihan kunnolla, mut eipä annettu senkään menoa haitata :D

 Ulkoextremen jälkeen, kaatosateessa, voittajafiilis!

Oli oikeesti etuoikeus olla mukana tässä koekaniini joukossa, koskapa sai ja pääsi kokeileen erilaisia jumppia/treenejä. Piloxing, ekaa kertaa tähän törmättyäni, (tais olla joku maratoni jumppapäivä) en ymmärtänyt siitä mitään. Tuntu tyhmältä, ja kun ei ymmärtänyt eikä osannut, niin se tuntu tehottomalta, hassulta. Nyt extremessä siihen pääsi sisään, ihan mahtava juttu, syke nousee, hiki tulee ja tiesi/tunsi kyllä tehneensä. Työllä ja hiellä on sinun kilosi karistaman, jep, ei se ilmaiseksi tule, sohvanpohjalla Greyn anatomiaa katellessa :D

 

 Joitain juttuja tuli kyllä opittua kantapään kautta. Esim. se milloin on hyvä syödä se tuhdimpi ruoka, sitä ei ole hyvä syödä puolta tuntia ennen treenejä. Voi tsiisus sitä oloa, no ei kuitenkaan tarvinu laatata, ei se kyllä kaukana ollut.  RPV:ssä kohtasin yhden peikoista kans (yllättävän paljon löytyy niitä peikkoja/syitä, miksi ei tee joitain juttua) Steppilautakammo, siis oikeesti, voiko kamalampaa enää olla. Edellinen kohtaamien tällaisen laudan kanssa sattui lukioaikoina, kun kaverin kanssa hankimme jumppa/salikortit. Ihan hirviä vehe, ja sen päälle pitää vielä hypätä ja muuta vastaavaa. Tässäkin oli se tunne, että läskit heiluu, ei niinkään sivusuunnassa vaan pystysuunnassa ja äärimmäisenä siellä jossain alitajunnan syövereissä, mitäpä jos se himputin lauta meneeki rikki!! Vähän nolo tilanne olla niin painava, että saa tuommoisen laudan rikki :D No, eihän se auttanut, extremessä kun oltiin, niin silloin hypätään ku käsketään. Eikä se loppupeleissä ollut niin kauhiaa, ku olin muistellut, ehkäpä siinä omassa asenteessa oli tapahtunut muutosta.

 

Ja kolme viikkoa, litroittain hikeä, kipeytyneitä lihaksia, epäuskoa, voittajafiilistä, itsensä ylittämistä, pelkojen kohtaamista ja niiden voittamista, kunnon kasvamista ja  iloa. 50 km aamulenkkejä, 50 km pyöräilyä, niistä oli mun kolme viikon extreme tehty. Mitä sain: painoa lähti 5,5 kg, senttejä vyötäröltä katosi 16 cm, muut senttiluvut oli -9 cm, -4,5 cm ja -8 cm. Palkitsin itseni ostamalla uuden pinkin värisen nakinkuoren treeneihin :D

 

Mikä muuttui extreme kurssin jälkeen. Tapaani liikkua tuli muutosta, aamulenkit, en ymmärrä miten oon koskaan voinut olla ilman niitä! Lenkit ois tarkoitus tehä matalalla sykkeellä 120-140, mutta tosi nopeesti oli pakko pistää juoksuksi, et sai sen sykkeen edes nouseen. Tää antaa sen powerin jolla jaksaa päivän mennä, vaikka ois ollu kuin hiivatin raskas yö takana. Ja varmaan noi kilpparit tekee sen, et tämmöinen käynnistys päivälle toimii mun kohdalla hyvin. Mun lenkit on lyhyitä 20-30 minuuttia ja matkaltaan, menen joko kävellen tai juosten, pituus vaihtelee 2,3-3,00 km. Pientä jännitysmomenttia lisää se, ettei koskaan tiliä, minkälaisia elukoita sitä tuolla lenkillä kohtaa, karhuja en välittäis enää nähä tai ainakaan kovin lähietäisyydeltä :D

 Aamulenkit <3 <3

Kuntosaleilun, uinnin ja pyöräilyn lisäksi tuli kunnolla sykettä nostattavaa liikuntaa. Nämä extremet, piloxigit ja rpv:t kuulostavat rankoilta ja ehkäpä ovatkin sitä, mutta ei kukaan voi tehä omaa itseensä enempää. Mut se FIILIS, mää oon niin koukussa, täysin. Liikunta ja ravinto tarjoaa mukavasti kaikille kaikenlaista, oon tykännyt paljon. Sieltä löytyy myös niitä kevyempiä ratkaisuja, ei kaikkien oo pakko viillettää tukka putkella niinku mä oon tehnyt, kunhan vaan menee ja tekee ;).  Piloxing, RPV, extremetreenit sisällä Ninan kans, ulkoextreme, äijäjumppaa Hannun kans, kaikki omalla tavallaan haastavia, ihanan rautaisia, mielettömän fiiliksen aikaan saavia juttuja.  Ostin siis itselle jumppa kortin ja voi ihanuus mitä hommaa, on mun juttu. Ihanaa on myös, että oon pystynyt tekeen ja meneen, isännän kanssa vuorotellen, joskus muksut ovat olleet mukana, joskus taas ei. Ei väliä, tää on mun keino saada hermot kasaan. Muksutkin harrastaa, joten kuskauksien välissä on hyvää aika harrastaa liikuntaa ;)

 

Mulla on käytössä ollut osassa treeneissä sportrackeri mukana ja se sanoo, että toukokuun 19. päivän jälkeen on kertynyt 200 kertaa liikuttavaa touhuilua sisältäen 165 tuntia ja 1000 km. Ihan ok suoritus vaikka oon ollu kipeenäkin tässä syksyn aikana, käsi on leikattu (ei kyllä hirveesti hidastanut se leikkaus, tein/treenasin sellaista mihin ei tarvittu kättä, eihän mun jaloissa mitään vikaa ollut :D ). Sitten tää flunssa, tuo ärsyttävän, raivostuttava, kaiken pilaava tauti. Ekaa kertaa tajusin tän syksyn aikana, että se flunssa pitää vaan sairastaa, ei oo mitään järkiä lähtä vetään huippusykkeellä puolikuntoisena, siinä käy huonosti ihan varmasti. Mutta tuo sairastamisen aiheuttama pakkolepo syö naista, mun poika tuumas eräs aamu, että pitäsköhän sun äiti mennä jo lenkille :D NO PITÄS oli mun vastaus!! Miten niin pinna kireellä??

 

Syksyn aikana oon testannut myös HIIT treenin ja FITBOXIN. HIITti on rankka, mä kuolen fiilis tulee ihan varmasti, mutta ah, niin koukuttavaa sekin. ja Fitboxia pitäis jokaisen itseään kunnioittavan äitin harrastaa. Saa ne patoutumat kyytiä, ku saa kaveria ”piestä”. Tähän fitboxiin mulla oli hieman ennakkoluuloja, aluksi aattelin, että eihän tässä tuu ees hiki, ku niin nätisti vaan mennään. Totuus oli kaukana kevyestä liikunnasta, en ymmärrä miten sitä voiki niin nätisti liikkumalla saada irti niin paljon. Ja taas löyty uusia lihasryhmiä jotka kipeytyy.

 

 Käsileikkauksen vuoksi multa oli pitkään kaikki käsiin liittyvä pois. Voi sitä riemua kun viimeinkin käsi kesti punnertaa, roikkua ja nostaa. Okei, voima ei vieläkään oo vielä sama kuin ennen, mutta yritystä on. Kaverille iso kiitos, kun hoiti mun kättä ja liikkuvuus parani. Body weight training(BWT), sisäextreme niihin pystyin taas meneen. Ekalla kerralla, en pysynyt tangolla roikkumassa hyvä kun sen 15 sekuntia, mutta pikku hiljaa eteenpäin ;) nyt pysyn jo vähän pitempään jopa sen 30 sek. Leuanveto, ei onnistu vieläkään, tein uuden vuoden lupauksen (vaikka en niitä edes harrasta) liittyen leuanvetoon, nähtäväksi jää pystynkö sen pitämään. Keskiviikkosin on hyvä yhdistelmä tuo bwt ja sen perään kehonhuolto. Oikeen mukava yhdistelmä, suosittelen testaamaan ;)

 

se leuanvedon onnistuminen oottaa vielä onnistumistaan, kyllä mä siihen vielä pystyn, ihan varmasti! vaikka heikolta vielä näyttää :D

 

No mitäs se paino nyt. Mukavasti sahaa -12 kg ja -14 kg pudotetun kilon välillä. Riippuen siitä oonko juonut riittvästi (ja mitä oon juonut) se saunajuomaki vaikuttaa yllättävän paljon painoon, ja onko ollut herkkupäivä. Jostain syystä mulla kertyy nesteenä tosi nopeesti kaikki syömiset, syömättä jättämiset ja juomiset. Mutta onneksi se perus arki on hyvinkin säännöllistä ja terveellistä. Huomenna alkaa paluu arkeen onneksi, mun kroppa voi paaaaaljon paremmin vähemmällä hiilari määrällä (ei leipää, eikä makaroonia). Tän opin nyt joulun aikana. Oon luvannut itselle, kun se -15 kg menee rikki, niin kokovartalohieronta oottaa :) Hassua on kuitenkin se, että viimes kun olen painanut tämän verran, oon käyttäyt kuitenkin isompaa vaatekokoa kuin nyt. Eli on tieten läskiä saatu muutettua lihakseksi tai muuten vaan oon kiintiämpänä nyt, mene ja tiedä.

Mut sen tiiän, et meijän talossa ei kokoa XXL oo enää mikään muu ku mun teemuki :D  

            

 

 

 

 

 

 

Ja Nyt tältä joululta otettu kuva: minä, lainakoira Dora ja meidän kissa Vinku

en nyt kuitenkaan ihan mahottomaksi oo heittävyny :D Pitäis tieten hankkia nastalliset lenkkarit, niin ei menis luisteluksi nuo mun aamujuoksut :D